torstai 24. huhtikuuta 2014

Seeing your smile makes me happy...

... then i get sad 'cause you are too far away.

http://www.searchquotes.com/quotation/Looking_at_your_smile_is_also_a_source_of_happiness_for_me./335600/

Kotiinpaluusta on noin 3,5 viikkoa. Tuntuu, että siitä on paljon kauemmin, kuukausia. Matkan jälkeen arkeen paluu on ollut todella vaikeaa. Hetken aikaa helpotti, kun sai sairastaa rauhassa. Töissä on ollut vaikea taas keskittyä, eikä mikään oikein tunnu innostavan. Vaikka on ollut aurinkoisia kauniita päiviä, ne eivät tunnu miltään. Mikään ei ole ihanampaa kuin nähdä mieheni valloittava hymy illalla, jos netti toimii. Mutta hetken ilo muuttuu suruksi, kun ei se riitäkään enää. Sitä haluaa enemmän, paljon enemmän. Ikävä jatkuu...

Muistelin päiviä ennen matkaa. Silloin ei haitannut mikään sää tai negatiiviset jutut ja silti hymy oli korvissa asti. Vaikka nytkin on hauskoja hetkiä, silti perusolo on alakuloinen, edelleen. Loppuuko se kuukauden jälkeen vai kahden kuukauden jälkeen? Ehkä se ilo palaa vasta, kun seuraavaan matkaan on pari viikkoa.
Kurdistanin luonto.
Tänään uppouduin haaveilemaan töissä, kun mietiskelin lomapäiviäni (ahkeruus huipussaan taas ;)). Mietiskelin, että kunhan mieheni saapuu ensi kesänä Suomeen, hän pääsee perheeni kanssa mansikkapellolle :D. Vanhemmillani kun on aina tapana ollut poimia mansikat itse ja sehän sopii mulle, sillä samalla siinä saa napostella mahan täyteen ihania mansikoita. Nyt en tosin viime kesänä päässyt, koska olin töissä. Tämä mansikkaunelma sai hymyn huulille loppu päiväksi, hih. Pienistä ne ilot tulevat, mutta pienistä ne surutkin tulevat. Näitä ilon hetkiä kaipaisi vain enemmän tai sitä olotilaa, joka on juuri ennen matkaa. Niitä hetkiä, jolloin tuntuu sukkienkin pyörivän jalassa. Pitää vaan haaveilla lisää :).
Mansikoita vuodelta 2010, nam :).
Olisi taas aika valita, koska pitää kesäloma. Olen pohtinut vaihtoehtoja jo monta päivää. Olenko 4 viikkoa (jolloin joudun ottamaan ensi talvilomasta yhden lisäpäivän) vai olenko n. 3,5 viikkoa (säästään 0 tai 2 päivää ensi talvilomaan). Isompi pomo jo kävi kyselemässä, joko olen päättänyt. No huomiseksi lupasin, joten pakko päättää.

Ensi kevättäkin olen jo miettinyt. Mieheni antoi ymmärtää, että hän haluaisi kovasti minun olevan paikalla, kun hän valmistuu koulusta. Koulun päättäjäiset olisivat ehkä huhtikuun lopulla näihin aikoihin. Vappukin olisi sopivasti perjantaina, joten saisin yhden ekstra päivän. Pääsiäinen taas taitaa olla liian ajoissa ensi vuonna, jotta sitä voisi hyödyntää. Tänä vuonna se olisi ollut paljon paremmin. Joka tapauksessa ensi talvesta on taas tulossa taas pitkä :(.

Mutta entä se kesäloma. Ehkäpä olen sen 3,5 viikkoa, ettei ensi keväänä taas kostaudu ja ihmettelen mistä saan lisäpäiviä. Ajankohta olisi jossain elokuun puolessa välissä. Saa sitä sitten myöhemmin vielä muutettua viikon eteen- tai taaksepäin. Meillä on töissä onneksi (vielä) niin hyvin, että saadaan aika lailla itsenäisesti päättää, koska lomat pitää. Nykyään näiden lomien kanssa saa kyllä pähkäillä kunnolla ja pitää ajatella seuraavaakin lomaakin. Sinkkuna kaikki oli helpompaa. Vai olikohan :D? Vielä helpompaa olisi, jos olisin töissä Kurdistanissa. Töitäkin on jo tarjottu, joten ovi olisi avoinna. Mutta ei ole munaa lähteä! Tai ehkä odotan vielä parempia tarjouksia ;).

Mukavaa torstai-iltaa kaikille :)

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Muslimien uusi lehti Ana

Vera tässä ehtikin ensin mainostamaan, joten laitetaan täältäkin lisää mainosta :D.

Nyt on siis ilmestynyt musliminuorille uusi lehti nimeltään Ana. Tilasin sen viime viikonloppuna ja torstaina se jo putosikin postilaatikosta. Sivuja on melkein 80 joten lukemista riittää. Ensimmäisen numeron aiheina ovat mm. bloggaavat musliminaiset (tuttuja bloggaajia mukana ;) ), hajuvesien historiaa, tie onnelliseen avioliittoon, eläinten oikeudet uskonnossamme. Lisäksi on miesten ja naisten muotia muutama sivullinen sekä pari reseptiä (näiden luulisin olevan vakioaiheet).

Lehden (lehtiä) voit tilata täältä 4 eurolla sekä jossain välissä pitäisi tulla myös kauppoihin (jos ei jo ole). Lehden facebook sivut löytyvät täältä.

Mukavia lukuhetkiä :)


torstai 17. huhtikuuta 2014

Ihanan makeat sitruunaneliöt

Uusimmasta Pirkka -lehdestä (4/14) bongasin sitruunaisen leivontaohjeen, jota oli ihan pakko kokeilla. Tämä resepti on kaikille sitruunan ystäville. Voisi maistua myös kurdiystävillemme, koska nehän syö suu mutrussa sitruunaa kuin appelsiinia :D. Tai ehkäpä tämä on liian makea heille ;).

Kondensoidun maidon ansiosta tämä ei ole liian hapan. Sitruunamehun määrää voi toki muuttaa tai sitten jättää sitruunan kuoriraasteen pois, jos haluaa miedontaa sitruunan makua. Mielestäni ohjeenmukainen määrä oli kuitenkin sopiva. Ja miksei, tätähän ohjetta voisi kokeilla myös käyttäen sitruunan tilalla appelsiinia. Taidan kokeillakin sitä seuravaksi tai ehkä sitruunan ja appelsiinin sekoituksella.

Tässä ohjeessa on muuten perusaineet, mutta kondensoitu maito oli vieras tuote minulle. En oikein tiennyt mistä osastolta sitä hakisi, mutta se löytyi lopulta kookosmaidon vierestä. Valinnanvaraa ei ollut, on ilmeisesti sen verran harvinaisempi tuote. Tölkkikin oli aivan sopivan kokoinen mitä ohjeessa sanottiin. Se kun on kovin ikävää, kun ostaa jonkun vähän oudomman tuotteen, eikä sitä sitten tule käytettyä mihinkään.
Kondensoitua maitoa.

Makeat sitruunaneliöt


Pohja ja päällinen
120 g voita
1,5 dl fariinisokeria
2,5 dl kaurahiutaleita
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa 


Täyte

1 prk (397 g) kondensoitua maitoa (makeutettu)
3/4 dl sitruunamehua (1-2 sitruunaa)
2-3 tl sitruunan raastettua kuorta
 

Sekoita huoneenlämpöinen rasva ja fariinisokeri. Lisää joukkoon kaurahiutaleet, vehnäjauhot, leivinjauhe ja suola. Sekoita taikina murumaiseksi seokseksi.  

Päällystä noin 20 x 20 cm vuoka leivinpaperilla. Painele hieman yli puolet taikinasta vuoan pohjalle.  

Pese sitruunat hyvin ja raasta niistä kuorta (ei valkoista osaa). Purista sitruunoista mehua (loput voi pakastaa). Sekoita kondensoitu maito, sitruunamehu ja sitruunankuoriraaste. Kaada täyte pohjan päälle ja ripottele loppu pohjataikina täytteen päälle.  

Paista 175 asteessa 20-25 minuuttia. Anna jäähtyä ja leikkaa pieniksi paloiksi.

Ravintosisältö (annos 30 g):
energiaa 110 kcal
proteiinia 1 g
hiilihydraattia 16 g
rasvaa 4 g

En malttanut odottaa edes piirakan jäähtymistä kokonaan vaan sitähän piti mennä maistelemaan jo hieman lämpimänä. Tykkäsin ihan hirveästi näistä, niin lämpimänä kuin kylmänäkin.
Ohjeen mukaan pitäisi saada 16 palaa. Itse leikkasin kuitenkin aika reilun kokoisia paloja, joten sain vain 9 palaa reunapaloineen.


Ja mikä vielä ihanampaa, luvassa olisi neljän päivän vapaat :).
Aurinkoisia vapaapäiviä kaikille :)

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kurdish food: Borak - lihapasteijat

Kahden viikon reissun aikana ei hirveästi keittiön puolella ehtinyt opetella mitään uutta. Pari kertaa kuitenkin jäin yksikseni perheen kanssa, kun mieheni lähti veljiensä kanssa auto ostoksille. Sillä aikaa kun mieheni oli poissa, tein siskon kanssa ruokaa. Teimme borakia, joita voisi kutsua vaikka lihapasteijoiksi sekä shftaa, jonka ohje löytyykin jo reseptit-välilehdeltä. Googlettamalla löytyi vastaava turkkilainen ruoka nimeltään börek tai borek.

Mitään tarkkoja määriä ei tietenkään ole, mutta mielestäni tässä ei edes tarvitse. Kaikkea vaan maun mukaan. Sipulia ainakin sisko laittoi paljon, ainakin 1/3 täytteestä oli sipulia. Siitä huolimatta nämä eivät mielestäni maistuneet liian sipulisilta. Tosin siinä vaiheessa kun sisko paloitteli sipuleita mä peruutin parin metrin päähän. Mun silmät ei vaan kestä sitä, kun sattuu ihan hirveesti. En tajua kuinka sisko voisi käsitellä sipuleita ja mä olin ihan tuskissani, vaikka olin kauempana.

Borak oli hiukan liian rasvaista minun makuuni. Joten jos itse teen niin varmasti laitan ennemmin uuniin kuin paistan öljyssä, mutta uunissa tuskin saa niistä rapeita. Muutenkin uppopaistaminen ei ole kovin mukavaa puuhaa, kun öljy räiskyy ja savuttaakin välillä. Uppopaisto suoritettiin toisen rakennuksen "eteisessä" kaasupolttimella, eikä sisällä kaasuhellalla.

Filotaikinaa pitäisi löytyä pakastealtaasta. Itse en ole sitä vielä yrittänyt etsiä. Mutta kunhan sopiva hetki tulee kokeilen tehdä ainakin baklavaa.

Täytteeksi voi laitella mitä tykkää, mutta tässä yksi vaihtoehto.


Borak

sipulia
perunaa
lampaan jauhelihaa
tomaattia
persiljaa
keltaisia rusinoita
öljyä
suolaa
mausteita
filotaikinaa

Silppua sipulit, perunat, tomaatit ja persilja. Laita kattilaan öljyä sekä sipulit ja kuullota jonkin aikaa ja lisää perunat joukkoon sekä tomaatit. Kypsennä sillä aikaa lampaan jauhelihaa toisessa pannussa (En ole varma onko tarpeellista, jos liha on tuoretta. Tässä sisko käytti juuri pakasteesta otettua lihaa.). Lisää liha joukkoon. Loppu vaiheessa lisää suola, mausteet (mistä tykkää, esim. curry), persiljat ja rusinat. Alle tunnin keittäminen riittää.
Valmis täyte vasemmalla. Vähän taisi palaa pohjaan :/. Oikealla täytteen valutus.
Kun täyte on valmis, valuta siitä ylimääräiset nesteet pois.

Filotaikinaa.
Asettele täytettä filotaikinalevyn leveämpään päähän. Taita kulmat keskelle päin ja kierrä rullaksi. Lopuksi kiinnitä rulla kiinni kastelemalla loppupäätä vedellä. Paista rullat öljyssä molemmin puolin.
Rullat valmiina paistumaan.

Borakin paiston jälkeen oli rukoustauko ja sitten paistoimme vielä shftaa, joka on yksi suosikeistani. Vaikka sisko teki taikinaa pesuvadillisen, paistaminen sujui yllättävän nopeasti. Siskon lapsi seurasi melkein koko ajan puuhiamme, samalla syöden shftaa. Ilmeisesti nälkä oli kova, kun miehetkin kävivät nappaamassa aina välillä muutaman shftan.
Shfta taikina
Shftaa söimme naan leivän kanssa ja borak taas sellaisenaan. Eipä siinä riisiä enää olisi kaivannut. Ei mitään kevyttä ruokaa tällä kertaa. Olinkin aivan paksuna tämän aterian jälkeen.

Maistuisiko? :)

torstai 10. huhtikuuta 2014

Hullut kurdikuskit

Kuka kaipaa enää huvipuistoja? Chavy Land on ihan turha. Jos kaipaa vauhtia ja mahanpohjan kutkutusta, kannattaa valita Kurdistanissa kulkuvälineeksi taksi. Tietysti aina ei käy niin hyvä tuuri, että kohdalle osuu se hurjapäisin kuski, vaan voi joutua köröttelemään ihan rajoitusten mukaista vauhtia. Mitään tilastotutkimusta en siitä tehnyt mistä tunnistaa hurjapäisen kuskin. Mutta varmin valinta taitaisi kuitenkin olla ehkäpä alle 30-vuotiaat nuoret miehet. Näitä kuskeja kutsutaan myös yleisesti aaseiksi (kar). Se onkin niitä ensimmäisiä sanoja, jotka opin :D.

Suleymaniah
Vaikka aiemmilla matkoillani olemme taksia käyttäneetkin, niin kohdalle ei vielä ollut osunut hurjapäistä kuskia. Toki liikenteessä moniakin hulluja huomasi, mutta itse kyytiin ei vielä ollut päässyt. Tällä kertaa sain kokea senkin, koska matkasimme taksilla todella paljon.

Taksi on siitä kiva, että niitä on paljon liikenteessä kaupungilla ja hinta on halpa. Kaupungin sisällä normaali hinta on 3000 dinaaria (1,88 euroa). Jos kuski on ahne ja näkee minut, niin hinta on 4000 dinaaria (2,50 euroa). Hintahan sovitaan siis ennen matkaa, joten pysyttelin usein hiukan kauempana, ettei kuski tajunnut pyytää korkeampaa hintaa. Vaikka ero hinnassa on ihan pieni, mieheni ei silti hyväksynyt näitä kalliimpia hintoja ja otimme sitten seuraavan vapaan taksin.

Jos halusi kaupungista toiseen, hinta taisi olla noin 5000 dinaaria (3,13 euroa) muistaakseni. Ei sekään kovin paljon. Mutta pitkän matkan takseihin pitää löytyä aina muitakin matkaajia, koska puoliksi tyhjä auto ei mene minnekään. Pitkän matkan takseilla on myös oma parkkipaikkansa, josta sellaiseen pääsee helpoiten.

Tästä lähtevät pitkänmatkan taksit. Suleymaniah

Mutta itse asiaan eli näihin ihaniin kuskeihin. Ehdottomasti suosikikseni tuli eräs nuorimies, jolla oli todella rautaiset hermot, painava kaasujalka ja rento ote.

Olimme matkaamassa Dukanista Suleymaniahiin. Suurin osa matkaa on pelkkää suoraa tietä ja muistaakseni nopeusrajoitus on maksimissaan 100 km/h. Tämä kuski ei kuitenkaan piitannut rajoituksista, eikä mistään muistakaan säännöistä. Kaasu oli pohjassa lähes koko ajan ja jos joku tuli eteen, vauhtia vaan hiljennettiin sen verran, ettei etummaiseen autoon törmätty (ihan takapuskurissa siis kiinni). Kuski odotti kunnes etummainen väisti viereiselle kaistalle ja taas kaasu pohjaan. Tätä jatkui koko matkan. Yritin katsella mitä mittari näytti pitkillä suorilla. En nyt ole varma muistanko väärin vai oliko mittari väärässä, mutta suurin lukema jonka näin oli jotain 160-170 km/h. Se tuntuu ihan uskomattoman suurelta, kun seuraavan kerran samaa tietä mennessä mittari näytti 100 km/h. Yhden kuskin ilme, joka joutui väistämään tätä kahjoa taksikuskia, sai mutkin nauramaan. Se olisi ollut valokuvan arvoinen :D.

Kuski ajoi kyllä kovin tasaisesti, sillä kertaakaan ei tullut mitään äkkijarrutuksia, vaan auton vauhti sujuvasti hiljeni juuri ennen kuin olisi rusahtanut. Minähän istuin tietysti parhaimmalla paikalla eli keskellä takapenkkiä. Turvavyötä ei tietenkään ollut (oikeastaan mieheni oli turvavyöni). Jopa mieheni pariin otteeseen tuntui vajoavan syvemmälle penkkiin. Meillä oli kyllä kiire Suleymaniahiin, mutta joskus olisi parempi vaikka myöhästyä kuin ajaa hulluna. Noin 40 minuutin matkan aikana läheltäpiti tilanteita oli varmaan kymmenisen.

Reippaan matkan lisäksi mieleeni painui ainoastaan kuskin harmaa neulepaita. Toivon, ettemme enää törmää missään vaiheessa.

Mutta kyllä oli helpottunut olo kun lopulta pääsi autosta ulos. Seuraava vaihe olikin sitten ison tien ylitys. Isolla tiellä taitaa olla neljä kaistaa ja jokaista kaistaa pitkin tulee auto. Suojatie toki oli, mutta ei se hirveästi auta, pitää vaan rohkeasti mennä ja seurata aikooko auto hiljentää vai ei. Pelkkää jännitystä koko matka.

Sulaymaniah
Samana päivänä aiemmin sattui myös eräs epämiellyttävä kuski kohdalle. Ajelimme kaupungin vilinässä, joten nopeus ei voinut hirveästi nousta. Kuski kuitenkin koko matkan ajan kaasutti ja jarrutti. Autossa oli vielä kuuma ja ulkoa tuli pakokaasun hajua. Siinä vaiheessa mua alkoi jo heikottaa se edestakaisin veivaaminen. Tätä ajotyyliä harrastaa myös jotkut bussikuskit Suomessa. Tää tyyli ottaa päästä :/.

Suleymaniah
Suleymaniah
Suleymaniah

Kun olimme menossa Frizalaan (Dukanista vielä hieman eteenpäin) meille sattui ihan mukavan tuntuinen kuski. Ajoi nopeusrajoitusten mukaan, eikä ohitellut liikaa. Kuski jopa yllättäin hiljensi vauhtia suoralla tiellä, kun näki tien reunassa poliisin. Nopeus putosi 100 km/h:sta 80 km/h:iin, vaikka nopeusrajoitus oli 100 km/h. Näitä poliiseja voisi kyllä olla useammin valvomassa. Mä olisin olisin ollut niin tyytyväinen jos toi kaahari olisi jäänyt kiinni.

No tämä fiksulta tuntuva kuski kuitenkin töppäsi siinä vaiheessa kun saavuimme mutkaiselle ja kapeahkolle vuoristotielle. Tien toisessa reunassa on pystysuora kallionseinämä ja toisessa reunassa kunnon pudotus. Eteemme tuli rekka, joka ajoi kovin hitaasti. No tämä kuskihan ei halunnut siihen jäädä vaan alkoi heti kärkkyä ohitus mahdollisuutta. Tämä mutkainen vuoristotie on eniten pyörinyt painajaisena mielessäni, joten pelotti enemmän kuin kaaharin kyydissä. Onneksi kuski ei päässyt missään vaiheessa ohittamaan ja selvittiin siitäkin reissusta ehjin nahoin.

Mutkainen vuoristotie. Tästä kohtaa tosin ei kunnolla nää pudotusta. Alla olevat kuvat suunnilleen samasta kohtaa.




Monissa takseissa sekä yksityishenkilön autoissa jaksaa edelleen naurattaa suojatut penkit, katto ja ovet :D. Tosin kesällä helteessä hymy hyytyy, kun huomaa istuvansa hikilammikossa aivan kiinni siinä vierustoverissa.

Jos siis kyyti on liian huimaa ja alkaa oksettaa, älä huoli, et joudu maksamaan auton pesusta ;D.










Onkos muille sattunut hurjapäisiä kuskeja?
Odotan kyllä jännittyneenä, millainen kuski miehestäni kuoriutuu :O

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Virallisesti naimisiin ulkomailla ♥

Se miksi emme hirveästi viime matkallani ehditty nähdä mitään uusia kivoja paikkoja johtui siitä, että meninne lopulta virallisesti naimisiin ♥. Virallinen osuus ei ollut mikään helppo homma, ainakaan Kurdistanissa. Häitäkin piti juhlia, mutta yllättäin tähän kaikkeen paperihommaan meni turhan paljon aikaa. Oikeasti kuvittelin, että tästä virallisesta osuudesta selvittäisiin kahdessa päivässä, mutta se oli hieman liian positiivisesti ajateltu. Miehelläni taisi olla vielä positiivisempi odotus, vaikka hän sentään tiesi millaista on hoitaa paperiasioita Kurdistanissa. Mikään asia kun ei vaan hoidu yhdessä paikassa. Koko tapahtumaan meni viikko. Välissä tosin oli kaksi pyhäpäivää, jolloin asiat eivät edistyneet. Virallinen osuus aloitettiin vasta viikon päästä siitä, kun olin saapunut Kurdistaniin. Päivät aloitettiin aikaisin, koska monet paikat menivät jo klo 14-15 välillä kiinni.

Häistä oli puhuttu jo noin 3 kk ennen matkaa, mutta meidä piti ne tosiaan pitää vasta kesällä erinäisten syiden takia. No kolme viikkoa ennen matkaa, mieheni kuitenkin ilmoitti, että jos sittenkin mentäisiin jo nyt keväällä naimisiin. Kurdit on nopeita järjestämään häitä, mutta minä en ole. Nikottelin vähän vastaan, että en ole oikein valmistautunut tähän kunnolla. Epäselvää oli myös mitä papereita tarvitsen täältä Suomesta mukaani, jotta voin mennä naimisiin ulkomailla. Pyysin ensiksi miestäni kysymään mitä tarvitsisin mukaan. Ainoastaan passi olisi tarpeellinen. Menin kuitenkin vielä maistraattiin varmuuden vuoksi kysymään, mitä he haluavat, jotta avioliitto voidaan rekisteröidä Suomessa. Maistraattiin lopulta ehdin n.1,5 viikkoa ennen matkaa. Vaikka maistraatin täti oli asiallinen, hänen jossittelunsa tosin otti korvaan. Ehkä hän sen itsekin huomasi kun korjasi heti perään:

Jos menette naimisiin siis kun menette naimisiin, niin avioliittotodistuksessa (käännettynä englanniksi) pitää olla Irakin leima (en ole ihan varma onkohan se nyt jo oihan ok vai puuttuuko joku leima vielä) sekä Suomen lähetystön leima (Ankarassa). Sitten tarvitaan mieheni kopio passista ja sen jälkeen avioliitto rekisteröidään maistraatissa. Jos miehesi siis kun hän tulee Suomeen maahanmuuttovirastoa kiinnostaa nämä tiedot.

Ihan hyvä, sillä en olisi ehtinytkään mitään papereita hirveästi hankkia Suomesta, kun tämä tosiaan tuli hieman yllättäin. 

Tässä teille nyt tarina siitä miten sitä paperia pyöritetään. Mietin vaan kuinka "helpolla" paikalliset pääsevät naimisiin. Tarinasta tuli hieman pitkä, mutta koittakaa jaksaa lukea :).

Päivä 1

Meidän piti heti aamulla ensin mennä käymään koululla, mutta ei ollut aikaa. Ihan aluksi lähdimme Sulaymaniahin oikeustalolle. Portilla oli miesten ja naisten tarkistuskopit. Kameran jouduin jättämään koppiin. Sain siitä kortin, jolla sen saisi sitten takaisin.

Oikeustalo
Ensin menimme oikeustalon taakse, jossa oli rivissä monta pikkuista koppia. Siellä täytettiin ensimmäinen lomake ja maksettiin siitä. Sen kanssa sitten lähdettiin sisälle oikeustaloon. Oikeustalo oli todella tyylikäs ja hyvä kuntoinen. Keskellä rakennusta oli jättimäisen kokoinen (ehkäpä jopa 5 metriä) kristallivalaisin. Naisten vessa tosin oli surkeassa kunnnossa. Huomasi, että lattiat oli pesty runsaalla vedellä, sillä puiset ovet olivat vähän mutkallaan.

Menimme huoneeseen, jossa oli monta työpistettä. Siellä lomakkeeseen kirjoitettiin jotain ja leimoja perään. Seuraavaan tyypin luokse. Sanottiin, että tarvitsemme kuvia, joten jouduimme palaamaan takaisin ulos oikeustalon taakse. Siellä yhdessä kopissa otettiin kuvat sekä kopioita passista sekä mieheni muista tarvittavista papereista. Minun valokuvasta tuli yllättävän onnistunut. Epäilen tosin, että kuvaani muokattiin. Silmieni väri oli paljon voimakkaamman siniset ja ihokin näytti hehkuvalta :D. Tämä kuvaus ja kopio palvelu maksoi myös jonkun verran.

Sitten taas takaisin sisälle, jossa joku laittoi kuvamme lomakkeeseen. Seuraavaan huoneeseen, jossa seuraava henkilö laittoi leimat kuvien päälle. Lisää lomakkeitakin saattoi tulla mukaan, en nyt enää muista :D. Taas seuraava huone.

Hauskinta tässä on se, että jokaisella henkilöllä on oma pikku tehtävänsä. Joku lisää yhden leiman, joku toinen kirjoittaa jotain tekstiä ja sitten seuraava taas leimaa lisää :D. Tietokoneita ei hirveästi ollut, vaan monet asiat kirjattiin paperille tai sitten isoon vihkoon.

Tämä kaikki meni todella sujuvasti ottaen huomioon, että huoneen ulkopuolella oli paljon ihmisiä. Tuntui, että pääsimme kaikkien ohi tai ehkä he jonottivat jotakin muuta.

Sitten lähdettiin taksilla seuraavaan paikkaan, joka olikin väärä paikka. No sitten ajateltiinkin mennä ensin sairaalaan (teaching hospital, kuulosti pahalta :O), jossa otetaan verikoe. Ilman verikoetta kun ei naimisiin pääse.

Verikokeesta tutkitaan HIV, HBS (hepatiitti), VDRL (kuppa), veriryhmä, B thalassemia minor (perinnöllinen verisairaus). Ilmeisesti, jos jotain löytyy se loppuu siihen ja naimisiin ei pääse (?). Lähinnä tarkoituksena taitaa olla se, että tulevat lapset eivät saa perinnöllistä sairautta.

No olimme kuitenkin liian ajoissa sairaalassa, sillä näitä naimisiinmeno verikokeita otettaisiin vasta klo 13 alkaen.

Seuraavaksi lähdimme hankkimaan minulle turvakorttia. En nyt oikein tiedä miksi kutsuisin sitä, kun olin välillä (siis lähes koko ajan) ihan pihalla, kun en kerran mistään mitään ymmärtänyt. Mutta samalla hoidimme myös oleskelulupa asioita ja tarkoitus oli saada myös pidempi aikainen lupa kuin se yksi kuukausi. Saavuimme johonkin paikkaan, jossa jouduin jäämään ulos mieheni mennessä hoitamaan jonkun asia. Sitten kävelymatkan päässä oli seuraava rakennus. Siellä kuitenkin sanottiin, että tämä turvakortti pitää hankkia Dukanista, koska mieheni on sieltä kotoisin.

Matka jatkui taksilla oleskelulupa toimistoon. Se oli hieman muuttunut viime kerrasta. Turvallisuutta oli lisätty. Oli rakennettu aita sekä tarkastuskoppi rakennuksen ulkopuolelle. Saavuimme kuitenkin sinne juuri silloin, kun oli ruoka-aika, joten paikka oli kiinni. Otimme itsekin siinä sitten leivät odotellessamme.

Herkkuleipä sisälsi tomaattia, kurkkua ja kubbaa. Ensimmäisen kerran maistoin kubbaa ja tykkäsin kovasti. Kubba sisältää lihaa ja riisiä, joka on paistettu öljyssä. Tarkemmin en tiedä, ehkä pääsen joku kerta tekemään niitä :).

Kun lopulta pääsimme sisälle ja taas juostiin huoneesta toiseen. Yhdessä huoneessa olikin hirveä jono. Jonotuslapun mukaan edessämme oli 40 vuorossa ennen meitä. Jonkun aikaa siinä odotellessamme, joku mies antoi miehelleni jonotuslappunsa ja pian olikin meidän vuoromme. Ihanaa :).

Sitten lähdettiin uudelleen sairaalaan. Olimme puoli tuntia liian ajoissa, koska meitä oli neuvottu väärin ja näytteidenotto alkaisikin vasta 13:30. Pihalla oli pieni koppi, johon menimme sisälle odottamaan. Valittiin oikein hyvä paikka, sillä olimme juuri jonon alussa. Naisten piti poistua kopista ja antaa passi miehelleen, jotka sitten hoisivat ilmottautumisen (?). Sen jälkeen lähdimme sisälle sairaalaan. Verikoe otettiin yhdessä huoneessa, jossa oli monta näytteenotto pistettä. Ensin meni mieheni, kun mä vastustin koko tapahtumaa. En voi vaan sietää verkokeita. Tiesin, että mulla tulee paha olo ihan varmasti ja tie vaikka pyörryn siihen paikkaan. Kun oli vuoroni pyysin näytteenottajaa vaihtamaan hanskat ja mieheni pyysi. Mitään kuitenkaan ei tapahtunut vaan näytteenottaja mies pyysi mua istumaan tuoliin. Mähän olin koko asiasta ihan sekaisin, etten edes tajunnut, että olisin pyytänyt hanskojen vaihtoa myös ennen mieheni verikoetta. Istuin siihen sitten vastahakoisesti suu mutrulla ja se otti näytteen ja lykkäsi kostutetun vanulapun pistokohtaan ja sanoi, että purista 5 minuuttia. Minkäänlaista lepohetkeä ei ollut saatavilla vaan tuolista piti heti ponkaista ylös, että seuraava pääsee. Laastarikin olisi ollut kiva. Oli hiukan hankalaa liikkua eteenpäin laukun ollessa toisessa kädessä ja samalla piti vielä puristaa pistokohtaa toisella kädellä. Siitä sitten lähdimme yläkertaan odotushuoneeseen. Sieltä sitten tiskin kautta huoneeseen, jossa mies kysyi onko suvussa diabetesta. Taisi se jotain muutakin kysyä. Nyt pätkii. Tulokset saisimme parin päivän päästä.

Ihme ja kumma, mutta pahaa oloa tai pyörrytystä ei verikokeen jälkeen tullut. Aika outoa sanoisinko.

Oli jo iltapäivä, joten enää ei kannattanut lähteä mihinkään muualle kuin kotiin.

Päivä 2

Piti lähteä taas ajoissa liikkeelle, mutta nukuttiin hieman liian pitkään. Luulin, että mieheni laittoi herätyksen päälle, mutta se olikin rukousherätys.

Palattiin takaisin oleskelulupa toimistolle, kun piti ottaa oleskelupaakin varten se verikoe. Näytteenotto kuitenkin tapahtui siinä viereisessä rakennuksessa, ei pääpaikassa. Kun menimme tähän verikokeen näytteenotto paikkaan, sieltä sanottiin, että tarvitsemme lomakkeen joka löytyy sieltä pääpaikasta. Ja eikun takaisin. Vastaan tuli kuitenkin jotain tuntemattomia, joilta mieheni kysyi mistä niitä lomakkeita saa. Heillä oli ylimääräisiä tyhjiä lomakkeita, joten saimme ne. Vähän outoa oli se, miksi lomakkeet olivat toisessa rakennuksessa. Niihin ei kuitenkaan tullut mitään kirjoituksia tai leimoja, vaan täytimme itse ne tiedot.

Tällä kertaa verikokeen ottaja sekä muu henkilökunta oli todella mukavia. Näytteenottajalla tosin tällä kertaa ei ollut laisinkaan hanskoja :D. Mua kehuttiin jopa kovin reippaaksi (en sentään saanut karkkia :D). Edellinen potilas taas taisi olla hieman kauhuissaan kun peitti silmänsäkin kädellä. No nythän tää meni jo rutiinilla. Taaskaan ei pahaa oloa tullut, mikä kovasti kummastutti minua.

Tässä verikokeessa tutkittiin hepatiitti sekä HIV. Tulokset saimme todella nopeasti, noin 15 minuutissa. Sitten pääpaikalle viemään verikoe tulokset.

Seuraavaksi lähdimme Dukaniin turvakortin takia. Sinne on noin 40-50 min matka Sulaymaniahista. Dukanissa menimme johonkin paikkaan, mutta se olikin väärä paikka. Sitten mieheni soitti serkulleen, joka sitten kuskasi meidät Khalacan nimiseen pikku kylään Dukanin lähellä. Siellä menimme paikkaan nimeltä Directory of Khalacan district. Outoa oli, että vartijoita ei ollut ulkona. Yleensähän jokaisessa vähänkin virallisessa paikassa pari vartijaa aina seisoo aseet valmiina. No se oli kuitenkin väärä paikka ja menimme seuraavaan paikkaan, joka oli ihan lähellä. Serkku tunsi nämä ihmiset ja hänen ansiostaan saatiin lopulta hoidettua asia. Tässä paikassa jouduin sitten oikeen kunnon kuulusteluun. Ensin nimeni kirjoitettiin johonkin kirjaan. Ja sitten alkoi kysymyksiä tulvia:
  • isän ja isänisän nimi
  • osoite
  • verityyppi
  • puhelinnumero (olisi halunnut, jos olisin asunut Kurdistanissa)
  • ammatti
  • äidin ja äidinisän nimi
  • sisarusten nimet ja asuinpaikka
  • hiusten ja silmien väri sekä pituus (painoa ei onneksi kysytty, huh :D)
  • olenko ollut vankilassa (tähän oli pakko vaan nauraa :D, en kai nyt myöntäisi jos olisin ollut ;) tai mistä sen tietää mitä ne urkkii täältä Suomesta)
  • mieheni tiedot (aika loppui kesken joten hän palasi takaisin tänne minun jo ollessa Suomessa)
Lopuksi vielä kummastakin otettiin valokuva ja saimme pienen paperilapun, jossa oli kuva, nimi (etunimi, isän etunimi, sukunimi) ja numero sekä muuta tekstiä. Tämän paperin laminointi tehtiin muualla.

Onneksi tunnelma oli kuitenkin rento, enkä ahdistunut tästä kuulustelusta. Vähän vitsiäkin tuli väännettyä :D.

Päivä 3

Nyt mun muistiinpanot tökkii, kun en enää saa selvää mitä olen tarkoittanut :D. Munhan oli pakko siis joka välissä kirjoitella ylös mitä tapahtui, koska eihän näitä muistaisi muuten millään.

Mutta taas mentiin jonnekin ja jotain puuttui yllättäin. Hoidettiin tänään taas noita turvallisuus asioita ja mentiin Sulaymaniahissa sellaiseen turvallisuus paikkaan (?). Mä odotin siinä ulkona ja katsoin kuinka mieheni ravasi kahden huoneen välillä koko ajan. Sitten lopulta muakin tarvittiin ja taas kuulusteltiin. Opiskelupaikka, työpaikka, asuinpaikka kiinnostivat.

Mä aloin olemaan jo aika väsynyt, joten mieheni vei mut siskon luo ja lähti yksin takaisin Dukaniin hoitamaan asioita. Sieltä palatessaan hän haki vielä naimisiinmenoon tarvittavien verikokeiden tulokset. Tulosten mukaan ainakin verellisesti olisimme täydellisesti sopivia toisillemme, hih ♥.

Päivä 4

Taas mentiin oleskelulupa toimistoon. Läpi käytiin monta huonetta. Joku lomake annettiin jollekin ja sen kulkeutuminen jollekin toiselle kesti 30 minuuttia. Sinä aikana hoidettiin jotain muita asioita samassa rakennuksessa. Mua taas kerran väsytti hirveästi ja istumapaikkaa ei ollut. Menin sitten käytävälle hetkeksi kyykkimään ja eikö joku heppu sitten tullut käskemään mua nousemaan ylös. Laiskottelu on ilmeisesti kielletty :D. Vuoronumeroa ei jostain syystä tarvinnut nyt ottaa ja päästiin suhteellisen sujuvasti sieltä pois. Nyt sain vuoden oleskeluluvan. En kyllä edelleenkään tiedä miten se helpottaa ensi kertaa, sillä ilmeisesti he haluavat taas sen verikokeen, koska olen kuitenkin poistunut maasta. Harmittaa vaan kun eivät he halunneet uutta kuvaa ja siinä kortissa nököttää se kauhea uninen minä :/.

Matka jatkui oikeustalolle ja tämän piti olla viimeinen paperipäivä. Baba sekä siskon mies olivat myös mukana, jotta he olisivat voineet toimia todistajina. Matka päättyi kuitenkin nopeasti, sillä edelleen joku leima puuttui ja se piti hakea Dukanista. Oli kuitenkin sen verran myöhä, ettei enää kannattanut lähteä Dukaniin.

Olo oli kovin pettynyt, mutta eihän sille mitään voinut. Sitten vaan lepämään taas siskon luokse.

Päivä 5

Perjantai ja pyhäpäivä, joten paikat kiinni. Tänään piti olla häät, mutta paperihommat kesti kuviteltua kauemmin. Joten päätin, että häät siirtyy kesälle. Ja ainakin mun näkökulmasta häiden valmisteluun ei oikein jäänyt tarpeeksi aikaa :D. Sormuksiakaan ei vielä ehditty ostamaan.

Onneksi tajusin aika nopeasti tän paperirumban alussa, että panikointi, hermoilu ja stressaaminen kannattaa nyt unohtaa. On vaan niitä asioita, joihin ei vaan pysty vaikuttamaan, eikä stressailu auta siinä mitään. Varsinkin kun en tajua kielestä hirveästi, niin en oikeastaan voinut muuta kuin roikkua perässä ja antaa miehen viedä. Olisihan siinä tullut muuten hulluksi. Nyt yritänkin jatkaa tällä asenteella vähän pidemmälle :). Ei tarvi stressata ihan kaikesta.

Miehellenikään nämä ei ollut mitään tosta noin vaan juttuja, vaan hän koko ajan joutui kysymään apua vastaantulevilta. Useimmiten apua sai, pari kertaa tosin neuvot olivat vääriä.

Päivä 6

Pyhäpäivä ja virastot kiinni.

Päivä 7

Tänään oli matkani viimeinen päivä. Koska puuttui joku leima, lähdimme siis takaisin Khalacaniin (Directory of Khalacan district). Oltiin kerrankin ajoissa paikalla. Jäätiin kuitenkin ulos odottamaan, koska tarvittava henkilö ei ollut vielä tullut töihin. Puolen tunnin odottelun jälkeen mentiin sisälle. Johonkin lomakkeeseen lisättiin teksti ja pari leimaa. Se oli siinä.

Sitten matka jatkui oikeustalolle baban ollessa mukana. Siellä saatiin vuoronumero ja odotusajaksi arvioitiin 1,5 tuntia. Jos oltaisiin tultu ihan aamulla, oltaisiin päästy aika nopeasti pois. Huoneen ulkopuolella oli aika paljon odottajia ja ovivahti aina välillä huusi numeron. Mieheni väijyi koko ajan ovella, jos vaikka joku ei saapuisi, niin voitaisiin päästä aiemmin. Jotkut (korkeammassa asemassa olevat?) kuitenkin etuilivat ja lopulta mieheltänikin alkoi jo hermot kiristyä ja hän avautui sitten ovivahdille. Ovivahti laski kätensä mieheni hartioille ja lopuksi poskille ja sanoi herttaisesti, ettei hän voi tehdä asialle mitään :D. Mä taas hihittelin vähän kauempaa tyynen rauhallisesti.

Melkein kahden tunnin odottelun jälkeen päästiin lopulta sisälle. Paikalle tuli myös tulkki, joka ei oikein hyvin kuitenkaan osannut englantia. Tai ehkä osasi, mutta ulosanti oli välillä kovin epäselvä. Lomakkeeseen kirjoitettiin mitä olin halunnut häälahjaksi (mehr) sekä mitä haluaisin tulevaisuudessa. Kahteen paikkaan tuli nimikirjoitukseni. Vähän epäselväksi jäi tarvittiinko vielä baban lisäksi toisen todistajan nimikirjoitus.

Sen jälkeen menimme tulkin kanssa tuomarin eteen. Tuomari sanoi (tulkin kääntäessä) sen peruslitanian mitä nyt yleensä sanotaan (I take you (nimi) to be my husband...) tai ainakin se oli vähän sinnepäin :D. Sitten siinä toistin myös häälahjani ja tulevaisuuden toiveeni ja se oli siinä. Sekä lopuksi vielä maksu päälle. Ei mikään romantiikan huippuhetki :D, mutta odotankin enemmän niiltä hääjuhlilta.

Vielä tarvitsee avioliittodistus kääntää englanniksi. Siihen saatiin joku käyntikortti ja mieheni käy sen hoitamassa jossain välissä.

Tämän jälkeen tosiaan pitäisi suunnata papereiden kanssa vielä Ankaraan ja sitten vasta avioliiton voi täällä Suomessa virallistaa. Epäselvää on, tarvitseeko molempien lähteä Ankaraan vai riittäisikö ainoastaan se, että mieheni menisi sinne? Minua kun ei yhtään huvittaisi lähteä monen päivän bussireissulle Turkkiin. Olisihan siinä katseltavaa, mutta se on niin rasittavaa. Lennot taas on kovin kalliita.

Tämä tapaus oli tällainen. Onko muilla ollut vastaavia pyörityksiä ulkomailla?
Tämä kaikki oli oikeastaan aika helppo juttu minun kannalta, koska roikuin vain mukana. Miten mun käykään kun se paperisota alkaa Suomessa?

torstai 3. huhtikuuta 2014

Kotiinpaluun kiemuroita

Olen jo palannut kotiin maanantaina, mutta nyt vasta jaksoin edes ajatella kirjoittelevani tänne jotain. Olo väsynyt ja saamaton, eikä oikein huvita tehdä mitään ihmeellistä.
Kurdistanin kevät loistoa.
Pari päivää ennen lähtöä alkoi suupielet kääntyä nurin ja tulihan hiukan itkettyäkin, kun sisko perheineen lähti omaan kotiinsa. Mieheni yritti kovasti, etten itkisi, koska se saisi hänetkin itkemään. Itkua nieleskellen yritin olla ajattelematta koko lähtöä. Toisaalta kaksi viikkoa tuntui pitkältä, toisaalta se ei riittänyt mihinkään. Mutta joskus vähän on parempi kuin ei mitään. Saimme sentään vietettyä aikaa ihan kaksistaankin muutaman päivän.

Lähdimme lentokentälle yöllä kahden jälkeen ilman tuntuessa jäätävältä. Edellesinä päivänä oli ollut kauhea ilma, tuulta ja sadetta. Lämpötila näytti +7 astetta ja kun odottelimme koiran tarkastavan autoa, alkoi sataa pieniä rakeita. Samalla huomasin myös mieheni kenkävalinnan; sandaalit :D. Oli sitten varmaan ainoa sopiva valinta eteisestä.

Hyvästelimme halaten ja yritin näyttää reippaalta. Eihän meillä olisi kuin muutama (mieheni ilmaisu) kilometri välimatkaa ja eihän tämä ole lopullinen ero.

Paluu lennot olivat tuskaiset. Yritin nukkua, mutta pelkkää pilkkimistä koko matka epämukavassa tuolissa. Kaiken lisäksi, joku nainen yökkäili siinä vieressä (oli kyllä yksi tyhjä paikka välissä). Istanbul-Helsinki lennolla taas oli ihan tuskaisen kuuma. Lennotkin oli puolisen tuntia myöhässä. Siinä sitten laukkua aikani odotellessa aloin ihmettelemään, miksi laukkuja on ihan hirveästi, mutta laukun odottajia enää vain kymmenisen. No selvisihän se lopulta. Istanbulissa oli oli ollut ongelmia laukkujen toimittamisen kanssa ja nämä laukut olivat edelliseltä lennolta.

Eikun sitten vaan hakemaan "kadonnut laukku" -lappua ja kirjaamaan tietoja ylös. Normaalisti mähän olisin ihan paniikissa, mutta nyt otin asian jotenkin aika rauhallisesti ja ilman stressiä. Matkalaukku tulisi sittenkun tulisi. Mulla oli kaikki tarpeellinen käsimatkatavaroissa; avaimet, bussilippu, rahaa ja kännykkä. Kotona oli myös kaikkea mitä tarvitsisin, joten matkalaukun sisältö ei olisi niin tarpeellinen juuri heti. Eikä ainakaan tarvinnut heti alkaa pyykkäämään ;). Liekö tämä stressaamattomuus opittu tältä matkalta vai mistä mahtoi johtua? Kenties väliaikainen mielenhäiriö :D.

Tiistaina olikin sitten heti työpäivä. Onneksi en vielä ehtinyt lähteä töihin, sillä matkalaukkuni oli jo ovella aamulla puoli 8 aikoihin. Töissäolo olo oli ihan tuskaa ja iltapäivää kohden alkoi silmät jo painaa ihan hirveästi. Ajattelin sen olevan vaan matkaväsymystä, mutta kotiin päästessä olikin jo kuumeinen olo. Otin 3 tunnin päiväunet ja aloin miettimään mikä mulla on. Google paljasti, että kielen kipu, kuume ja rakot käsissä sekä jaloissa viittasivat enterorokkoon. Että sellainen tuliainen :D. Mä kyllä kovasti toivoin sairaslomaa, kun en oikein matkan jälkeen jaksanut mitään. No sain sitten loppuviikon sairaslomaa ja maanantaina sitten virkeänä(?) töihin. Oli ilmeisesti vastustuskyky sen verran heikoilla sen flunssan takia kun tämänkin sain, mutta sitä saa mitä tilaa. Saanhan olla ainakin kotona rauhassa. Nyt alkaa olla jo parempi olo, tosin syöminen on vaikeaa kieli kivun takia.

Kuvia tuli otettua yllättävän vähän; vain alle 400. Johtuu varmaan siitä, kun paikat alkoi olla jo tuttuja, sillä tällä kertaa ei hirveästi ehditty tutustumaan uusiin paikkoihin. Kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta ensi matkalla sitten lisää. Lähinnä matkattiin Sulaymaniahin ja Dukanin välillä aika useasti. Matkasta tarkemmin sitten seuraavissa postauksissa.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Kuulumisia Kurdistanista

Tuli tälläinen sopiva hetki tulla kertomaan blogiin hiukan kuulumisia. Tätä postausta yritän kirjoitella kännykällä, kun mieheni tarvitsi konetta, mutta on sentään netti käytössä ettei ihan tylsä päivä ole edessä. Miehelläni on tänään jotain bisneksiä, joten olen siskon luona kuluttamassa aikaa.

Lennot meni muuten suhteellisen hyvin paitsi,  että mun maha vaivasi koko matkan. Olo oli sen takia surkea ja lennotkin olivat myöhässä. Kun pääsin perille ja näin mieheni kasvot, niin johan hymykin leveni.

Kaikki on mennyt tosi hyvin paitsi että perjantaina Newroz piknikillä aloin niiskuttelemaan. Päivä oli mukavan lämmin, mutta illalla alkoi viilentyä ja mun nenä ei tykkää kylmästä yhtään. Aluksi vaikutti allergialta, mutta seuraavana aamuna oli kipeä olo. Mä en oikein kestä kylmää, ainakaan silloin kun se tulee yllättäin lämpimän päivän jälkeen :D. Mua tietysti oltiin heti jo viemässä lääkäriin, mutta sanoin miljoona kertaa ettei tarvi. Oli sitten allergiaa tai flunssaa, niin kumpikaan vaiva ei tarvi lääkäriä. Ainakaan tässä tapauksessa.
Lauantaina oli vuorossa lisää piknikillä oleilua. Yritin istua mahdollisimman paljon auringossa,  koska varjossa oli viileämpää. Taas alkoi ilta viilentyä ja oli pakko mennä autoon istumaan. Kurdit on kyllä oikein maraton piknikihmisiä. Piknikillä ollaan koko päivä, eikä tunnu muita haittaavaan, jos ilma vähän viilenee ja alkaa tulla pimeää. Valojakaan ei tarvita vaan sitä istutaan vaikka pimeassä :D. Laittelen myöhemmin kuvia piknikistä, koska kaikki kuvat on kamerassa.

Tänään oli tarkoitus mennä Sofian luokse sillä aikaa kun mieheni on poissa, mut on vielä sen verran kipeä olo ettei oikein jaksa. Kaiken lisäksi myös vatsa alkoi hieman sattua. Mä oon välttynyt kotona tosin hyvin flunssalta ja nyt se sitten iski täällä. Mutta ei voi mitään.  Onneksi ei pahempaa.

Tällä kertaa on tullut huomatuksi kuinka vaikeaa on sopia menoja sun muita juttuja kurdimiehen kanssa. Mitään ei tiedä etukäteen eikä mitään voi suunnitella etukäteen. Mieheni vaan sanoo "don't worry" :D.  Mitäpä sitä voi muutakuin kuin yrittää ottaa rennosti ja odottaa, että jotain tapahtuu. Itse vaan tykkään suunnitella asioita etukäteen. Jos olisi kielitaitoa niin voisin uskaltautua edes ottaa taksin ja lähteä Sofian luo.

On ollut taas hirveen vaikeeta tän kielen suhteen. Kovasti olen yrittänyt kuunnella, mutta ei oikein onnistu. Välillä varsinkin huuto on niin kovaa, että ei tajuaisi mitään vaikka ne puhuisi suomea :D. Toisto tosiaan kyllä auttaa. Lapsille kun usein toistetaan samoja sanoja, niin kyllä ne omaankin päähän alkaa lopulta jäädä. Nyt on hallussa jo mm. nämä: maka (lopeta), wara era (tule tänne), aypa (häpeä), danisha (istu), hasta (nouse ylös). Tarviiko muuta enää osata :D? Osaanpahan ainakin komentaa lapsia
:D.

Tässä vielä muutamia kuvia,  mitä kännykällä sain lisättyä.

Tässä meidän nukkumapaikka siskon luona.  Vieressä sähkölämmitin.


Maisemakuvaa ikkunasta.


Pyysin miestäni etetukäteen laittamaan laturin pistorasiaan,  koska en itse halua tökkiä noita. Joihinkin töpseli menee ihan hyvin, toisia taas tarvii tökkiä kynällä ylimmästä reiästä.


Piknikillä siemenien syöntiä. Mulla on kielessä pian reikä, jos jatkan. Aina kun puraisen siemenen auki, kova kuori osuu kieleen. Pitäisi varmaan rajoittaa vähän, kun sattuu jo :D. Alareunassa näkyy hieman mun uusimmasta kurdipuvusta.



Hetki sitten sain eteeni kuuma valkoista juomaa. Kenties maitoa? Ihan sama,  mutta oli ihan hyvää.

Täällä päivistä ei ole hirveesti tietoa, mutta luulisin tänään olevan sunnuntai :D
Mukavaa sunnuntaita siis kaikille :)